Uutiset

"Kehitys ihmiseksi on jäänyt pahasti kesken", esitti Finlandia-palkinnon saanut Juha Hurme.

29.11.2017

Finlandia-palkinnon saivat Juha Hurme, Sanna Mander (lasten- ja nuortenkirjallisuus) ja Riitta Kylänpää (tietokirjallisuus). Hurmeen kirja on kulttuurihistoriallinen Niemi (Teos), Manderin kirja Avain hukassa (S & S) ja Kylänpään kirja elämäkerta Pentti Linkola —  ihminen ja legenda (Siltala).

Juha Hurme piti humoristisen puheen, jossa on toki todellisuuskritiikkiä. ”Ahneuden ja tyhmyyden liitto, hölmöt uskomukset ja pelko siittävät parhaillaan tehokkaasti eriarvoisuutta, väkivaltaa, poliittista sekasortoa ja uuden, karmean kiintoisan trendin: todellisuudesta kieltäytymisen.”

Seuraavassa on arvio kirjoista. Niissä on aivan liikaa kokeiluja. Kunnollista romaania saa etsimällä etsiä. Sitä ei oikeastaan löydy ollenkaan. Lukijaa puhuttelevat, päivänpolttavat ilmiöt on suljettu valinnoista pois. Tuskin mistään kirjasta tulee klassikkoa. Täytyy ihmetellä, että esim. Selja Ahavan romaani on jäänyt pois. Mannerheim-kirjojen puuttumista täytyy myös kummastella. Niitä olisi ollut valittavana sekä fiktiivisinä että tietokirjoina. Voittajaksi valikoitui kumma kyllä kirja, joka ei ole romaani.

Finlandia-ehdokkaat 2017

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017, 117 s.

Lohduton kertomus lohduttomalla kielellä. Miten synkästi asiat voi nähdä ja kuvata, sitä lukija joutuu ihmettelemään. Kummastelen myös, että tämä kirja on valittu ehdokkaaksi. Pohjoisen kurjuus, viheliäinen pirtti, sauna, ristiriitaiset ihmissuhteet, isäpuoli (Pahaksi kutsuttu ja mahdollisimman kurjaksi kuvattu), köyhyys, hullujen huone leimaavat tapahtumia ja synkkää juonta.

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 448 s.

Vauhdikkaasti ja hauskasti kirjoitettu historiateos, jossa lähdetään maailman alkuräjähdyksestä liikkeelle ja seurataan Suomen eli Niemen historiaa Suomen sotaan 1809 asti. Joitakin heittoja on senkin jälkeisestä ajasta. Kirjassa on pitkiäkin sitaatteja, jossa lähde mainitaan. Silti lopussa olisi saanut olla vielä lähdeluettelo. Esim. Adolf Iwar Arwidssonista mainitaan hänen aforisminsa mutta kertomatta jää, että se oli Snellmanin muotoilema. Aforismin alkuperäiseen asuun (Arwidssonin omassa lehdessä) ei ole viittausta. Sen sijaan on kyllä hauskoja rinnastuksia, mm. Tuomari Nurmion muotoilu Arwidssonin aforismista. Hurmeen tiivistelmiä kannattaa ottaa historian kirjoihin. Kirja ei missään tapauksessa ole romaani. Sitä ei olisi pitänyt kelpuuttaa romaanikilpailuun.

Tommi Liimatta. Autarktis. Like 2017, 272 s.

Nimi tarkoittaa omavaraista pohjoista. Kirja kertoo yksinäisistä pohjoisen asukkaista, jotka taistelevat ankaraa luontoa vastaan ja joutuvat ryyppäämään selvitäkseen arktisesta hysteriasta. Luonnon karuuden lisäksi heitä vaivaa puhumattomuus. Kuitenkin tilanne olisi kuten Tommi Liimatta runoilee kirjan lopussa: ”Syli ei syleilystä kulu.”

Kirja ei ole aivan helppolukuinen, sillä minäkertojia on useita. Luvut jakautuvat toistuviin otsikoihin Puhuva tikkataulu, Ruottikuume ja Kaataja. Niistä kiinnostavin on Ruottikuume, jossa seurataan minäkertojan elämänvaiheita eläkeikään asti. Minäkertoja on isänsä toisesta avioliitosta. He asuvat Tervolassa useissa eri taloissa, sillä vuokranmaksussa on hankaluuksia. Poliisi-isä erotetaan rattijuopumuksen vuoksi. Hän ryhtyy portsariksi. Äiti viedään ambulanssilla sairaalaan eikä minäkertoja voinut kysyä miksi. Hänen koulumenestyksensä putosi. Poika lähtee kaverin kanssa Ruotsiin töihin, josta hän palaa takaisin Suomeen mutta ei voi olla kauaa tyytyväinen vaan palaa takaisin. Hänellä on jo vaimo ja poika. Vaimo ei  opi ruotsia eikä viihdy siellä. Mies saa töitä Etelä-Suomesta. Välillä perhe käy vierailulla Tervolassa.

Kirjassa on osuvia kuvauksia Lapista ja petsamolaisista. ”Ja milloin on Lappi? Kun lätäkkö jäätyy elokuussa. Kun kuusi ei kasva. Se on varjokasvi eikä siedä kesäisen keskiyön hellittämätöntä paistetta.” Vaikka matkaoppaissa sanotaan, että Lappi alkaa Tervolasta, Liimatta ei kuitenkaan todistele sitä.

Petsamon evakoista on hyvä kuvaus: ”Petsamon evakoihin törmäsin jatkuvasti. Koulussa heitä oli paljon, mutta tietysti koululaiset olivat kaikki syntyneet Tervolan länsipuolella Varejoella, minne Petsamon evakot oli itäisen käsivarren menetyksen jälkeen asutettu. Siis määrätty asumaan. Epäluuloiset kantasuomalaiset antoivat tulijoille huonommat, hallanarat, vaikeasti raivattavat maat kaukaa kirkonkylältä. Korpea ja suota minne katsoikin eikä aluksi edes tietä, pelkkä kilometrien mittainen polku pitkin metsiä ja vaaran yli. Heidän oli otettava se paikka mikä annettiin tai oltava ottamatta.”

Suomalaisten kohtelusta ruotsissa hänellä on suorat sanat: ”Ruotsi ei yleensäkään saa minulta korkeita pisteitä suomalaisten kotouttamisessa. Kohtelua voisi verrata vaikkapa Varejoen petsamolaisten kantatervolalaisilta saamaansa kohteluun. Suomalaiset kelpasivat töihin semmoisenaan mutta muu pärjääminen oli oman itsen varassa. Olisin kaivannut kielikursseja ja omankielistä ohjausta asioiden hoidossa.”

Irralliseksi jää luku Matalan auringon pitkä varjo, jossa Jaana ja kemiläinen mää kulkevat Torniossa rajan yli. Siinä on hyvää naisasianaissuitsutusta. Esitys ei olisi sopinut miehen suuhun, joten yhteen lukuun on saatu myös naiskertoja. Puhuvan tikkataulun ja Kaataja-lukujen minäkertojat pysyvät erillisinä. Ne olisi toki voinut lopussa ja ehkä jo alussa saattaa jotenkin esille, jotta lukija olisi voinut heidät hahmottaa heti eikä vasta toisella lukukerralla.

Miki Liukkonen: O. WSOY 2017, 858 s.

Kirjan alku ja loppu ovat taitavat. Kirja alkaa: ”Hetki, jolloin ihminen päättää kuolla, ei välttämättä ole hetki, jolloin hän tietää kuolevansa.” Kirja loppuu: ”Henki — sillä kukaan ei kuole kesken kaiken, vaan elämänsä viimeisellä, valkoisella sekunnilla.”

Kirjassa on liian yksityiskohtaista kuvausta ja kerrontaa, jopa kellonajan tarkkuudella. Henkilöitä on yli sata, joten tapahtumien seuraaminen on lukijalle työlästä. Veljeksillä Jerome (minäkertoja) ja Alle on paljon yhteisiä seikkailuja. Isä lahjoittaa Allelle Keittokirjan neurootikoille. Kanaviillokin valmistamisesta on viisi sivua. Kirja olisi pitänyt jakaa osiin.

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat, Otava 2017, 263 s.

Kirjassa seurataan äidin Juliaksi, isän Coditzaksi ja muiden Albaksi kutsuman tytön elämää kahden kulttuurin välillä. Äiti on suomalainen, isä romanialainen. Joissakin luvuissa kerrotaan valaasta ja kuinka se tuli Bukarestiin. Mihai-isän perhe on vahvasti esillä. Hänen isänsä Susi, äitinsä Flavia ja veljensä Costel asuvat Punaisessa kylässä. Isoisä Susi on kuolemassa. Kun Alba matkustaa hänen hautajaisiinsa, hän alkaa selvittää kylän ja suvun historiaa. Flavialla on perinteitä, joita pojantytär seuraa ihaillen ja ihmetellen. Tytön ihastumisesta ja seurustelusta Albertin kanssa on monia lukuja.

Esitys alkaa Punaisesta kylästä 1952, jolloin Susi ja 17-vuotias Flavia tapaavat. ”Kylä on kitukasvuisia peltoja, mutaisia teitä ja peltiporttisia mökkejä, ja kylän reunassa Ceausescun tekojärvi ammottaa kuin musta silmä.” Susi oli rakentanut heille talon ja myöhemmin toisenkin. Molemmille pojille oli talot. Susi kuolee kirjan alkupuolella, mutta tapahtumia on runsaasti takautuvasti. Susin ja Flavian häistä on kuvaus. Kirjaa voisi luonnehtia ”vanhempieni ja isovanhempieni romaaniksi”. Pohjoismaalainen miniä herätti kovasti ihmetystä eikä kahden kulttuurin välissä eläminen ollut ongelmatonta. Silti tytär tuntuu haluavan jatkaa samanlaista olotilaa, tosin hänen ja Albertin suhde jää avoimeksi.

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra. Kustannus Siltala 2017, 669 s. 

Miksi pitää tehdä lukemisesta mahdollisimman vaikeaa? Tältä kysymykseltä ei voi välttyä, kun selailee kirjaa. Graafinen suunnittelu on erikoinen. Romaanissa on paljon mustavalkoisia kuvia. Paikoin on ihmeellisiä ornamentteja. Ne olisivat voineet olla lukujen alussa, ei tavallisen tekstisivun yläreunassa. Kirja on kokoelma mitä erilaisimpia tekstejä: graafeja, oppikirjatekstiä, kirjeitä, facebook-kirjoituksia, mainoksia, uutisia, nuotteja sanoituksineen 40 sivua, sarjakuvia, ristisanatehtäviä, irrallinen seitsemän sivun sanasto, yhdeksänsivuinen täyteenahdettu luettelo ym. Jos kirja on tarkoitettu romaaniksi, siinä olisi pitänyt olla henkilöluettelo. Nyt kirja jää tekstikokoelmaksi. Siitä olisi karsimalla voinut saada romaanin.

Kuvassa Anna Puu, Juha Hurme, Sanna Mander, Riitta Kylänpää, Elisabet Rehn ja Matti Rönkä

IMG_3785.JPG

29.11.2017"Kehitys ihmiseksi on jäänyt pahasti kesken", esitti Finlandia-palkinnon saanut Juha Hurme.
06.11.2017Oppiainetietoisuutta opettajille
15.08.2017Paperiperinteen loppu
03.08.2017Kieli ja kirjallisuus 100-vuotiaassa Suomessa
18.06.2017Viron kirjallisuuden opetus ainutlaatuista
04.06.2017Suomen suurimmalla sankarilla oli kouluvaikeuksia
14.04.2017Multimodaalisia tekstejä päättökokeeseen?
11.04.2017Mahtava runotaideteos
21.02.2017Joutaisiko suomen kieli vitriiniin ja museoesineeksi?
14.02.2017Kirjaystävän kutsu lentävin lausein ja symbolein

Siirry arkistoon »