Uutiset

Paperiperinteen loppu

15.08.2017

Juuri ilmestynyt Ylioppilastekstejä 2017 on perinteensä viimeinen. Vuodesta 1948 lähtien on julkaistu yo-ainekokoelmia, jotka olivat nimeltään Valioaineita, vuodesta 1971 lähtien Ylioppilasaineita ja vuodesta 2007 Ylioppilastekstejä. Nimikkeet heijastelevat pieniä muutoksia, mitä kokeissa on tapahtunut. Ylioppilasaineissa oli uudistuksena se, että valioaineiden rinnalle tuli myös muuntasoisia tuotoksia, ei vain laudatureja. Ylioppilasteksteissä oli näytteitä eritasoisista tekstitaidon kokeen ja esseekokeen vastauksista.

                      Opiskelijalle käyttökelpoisen SKS:n ja ÄOL:n yhteistyönä toimittaman kokoelman ovat laatineet Sari Hyytiäinen, Ulla Koivukangas ja Liisa Virtanen. Uutiskuvassa on pj Sari Hyytiäinen.

                      Kirja on historiallinen viimeisyydessään mutta myös luvultaan Jo vuodesta 1853, jonka kirjoittajina ovat Anne Helttunen ja Anita Julin. Siinä esitetään muutoksia, joita kokeessa on tapahtunut — tai oikeastaan näkökulmana on se, miten koe on saatu säilymään mahdollisimman muuttumattomana. Heillä on luettelo siitä, mitä kaikkea äidinkielen koe mittaa, miksi se on kokeista tärkein — ei vain koe muiden joukossa — ja miksi se on pakollinen. Äidinkielen koe on ennen kaikkea kypsyyskoe. Referoin seuraavassa heidän ajatuskulkujaan, mutta joudun ottamaan esimerkkejä myös omasta kirjastani Aapisesta ylioppilaskokeeseen — Äidinkielen opetuksen historia (2014), joka on objektiivisen historiallinen.

                      Vuodesta 1874 alkoi ainekirjoitus, sillä ennen sitä oli ollut lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä. Vuoden 1874 aineen aiheita oli kymmenen, joista kaksi oli kirkkohistoriallisia, neljä historiallisia, kaksi luonnontieteellisiä ja vain kaksi kirjallisuudesta. Kokelaan on pitänyt osata kirjoittaa aiheesta Miten on vanhan Kreikan ostrakismos arvosteltava? Ostrakismos-käsitteen osaamista ja sen käsittelyä ei nyt sentään enää vaadittaisi, se oli saviastian palasilla suoritettu äänestys. Valmis otsikko ohjasi aineen omaksi tekstilajikseen, jollaista ei kuitenkaan enää aikuiselämässä tarvittu.

                      Vuonna 1921 tuli tutkintoon varsinainen reaalikoe. Koulun muutkin oppiaineet pääsivät ylioppilasaineiden aihevalikoimaan. Äidinkielen kokeen laaja tekstikäsitys laajeni entisestään. Aihetypologia suosi muita aineita. Tästä Helttunen ja Julin eivät kuitenkaan esitä mitään. Sen sijaan heillä on joitakin hyviä havaintoja kirjallisuustehtävistä, joten otan kirjallisuuden omaksi luvuksi tämän arvioinnin lopuksi. 

                      Arvostelukohun jälkeen (1967 oli opettajan laudaturiksi arvioimia aineita pudotettu lautakunnassa improbaturiksi, mistä vanhemmat valittivat oikeuskanslerille) 1970 siirryttiin kahden aineen kirjoittamiseen, joista parempi aine valittiin lopulliseksi. Kohun seurauksena arvostelukriteerit julkaistiin ja ylioppilastutkintolautakunnan toiminta tuli avoimemmaksi. Opettajia hyväksyttiin sensoreiksi. Vuodesta 1992 saattoi kirjoittaa aineistoaineen, 2007 tuli tekstitaidon koe ja esseekoe, jotka molemmat vaikuttivat arvosanaan.

 

Kirjallisuustehtävät

Anne Helttunen ja Anita Julin tarkastelevat ilahduttavasti melko paljon kirjallisuustehtäviä, tosin he eivät noteeraa vuotta 1984, jolloin kokeeseen tuli ensimmäistä kertaa novellianalyysi. Silloin tehtävänantona oli ”Humoristi ottaa kantaa. Tarkastele Slawomir Mrozekin novellia Viisas leijona. Teksti ohessa.”  Miten novelli- ja runoanalyyseja on ollut sen jälkeen, siitä Helttusella ja Julinilla ei ole esitystä.

                      Sen sijaan he ovat huomanneet, että kirjallisuuden tehtävissä piti alkuaikoina kuvata ja eritellä antiikin kirjallisuutta, Kalevalaa, Shakespearea, Runebergia, Topeliusta, Kiveä, Canthia, Ahoa ja myöhemmin myös aikalaiskirjallisuutta. Kirjallisuusaineissa vaadittiin pohdintaa (klassikkojen merkitys, teeman käsittely, oma suhtautuminen johonkin lajiin, vertailu ym.) 1920-luvulta lähtien. Tarjottiin myös otsikoita, joissa saattoi esittää omia kokemuksia, elämyksiä ja mielipiteitä.

                      Vuonna 1998 toivottiin, että päättökoe olisi tukenut lukemisharrastusta. Toivottiin koetta, jossa kirjallisuutta ei voitaisi valita pois, kuten nyt tapahtuu jatkuvasti. Opiskelijoille on tarjolla niin runsaasti muita ”helpompia” tehtäviä, että he välttelevät kirjallisuustehtävää, joka tuntuu monimutkaiselta ja vaikealta. Syytä voi olla myös tehtävissä, joita ei suunnata nuorelle sopiviksi.

 

                      Uudesta sähköisestä kokeesta, joka olisi 1918 lukutaidonkoe ja kirjoitustaidon koe, viimeisessä pahvikirjassa ei tietenkään kuulukaan olla mitään. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa vakuutettiin, että novellianalyysia ei tulisi kirjoitustaidon kokeeseen vaan se voisi tulla lukutaidonkokeeseen. Sille täytyisi luoda omat kriteerit, sillä ymmärtämistä kontrolloitaisiin kirjoitustaidon kautta. Tähän on syytä puuttua joskus tulevaisuudessa.

                       Kirjassa on mukavasti eri alojen ihmisten kuvauksia luku- ja kirjoitustaitojen merkityksestä ja asiantuntijoiden havaintoja kirjoitelmista sekä runsaasti esimerkkejä erilaisista vastauksista ja esseistä tehtävineen. Kirja on abiturientin selviytymisopas.

 

          Katri Karasma

15.08.2017Paperiperinteen loppu
03.08.2017Kieli ja kirjallisuus 100-vuotiaassa Suomessa
18.06.2017Viron kirjallisuuden opetus ainutlaatuista
04.06.2017Suomen suurimmalla sankarilla oli kouluvaikeuksia
14.04.2017Multimodaalisia tekstejä päättökokeeseen?
11.04.2017Mahtava runotaideteos
21.02.2017Joutaisiko suomen kieli vitriiniin ja museoesineeksi?
14.02.2017Kirjaystävän kutsu lentävin lausein ja symbolein
28.01.2017 13:00Osallisuuden verkkokirjoittamiseen
11.01.2017Vuoden tiedekirja -palkinto sorron uhreille

Siirry arkistoon »