Uutuuskirjoja

Runollisen kaunis kirja

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017.

Selja_Ahava2.

Minäkertojan entisen miehen, nykyisen naisen Lili Laalaan tarina on riipaiseva. Hänestä ei kerrota, mikä oli hänen edellinen nimensä. Hän on vai ”mieheni” tai ”entinen mieheni”, ”mieheni ennen kuin hänestä tuli nainen”. Rinnakkaistarinana on kertomus Kristoffer  Kolumbuksen löytöretkestä.

            Minä käy surutyön miehensä menetyksestä miehenä. Hän kerää entisen miehensä kauluspaidat, pakkaa ne pahvilaatikkoon ja hautaa heidän yhteiseen puutarhaansa. Sitä ennen hän on halunnut muistella ja hyvästellä miehensä kaikki ruumiinosat ja karvat. Hän ei pysty hyväksymään miestään uudessa olomuodossa. ”Mutta hame on raja, en voi sille mitään. — — Hameeseen pukeutuva mies on väite,  siinä on jotain niin räikeää, että oma ihoni ohenee.”

            Minä muistaa ihmeen tarkasti miehensä vaatteet ja mistä ne oli ostettu. Hän muistaa miehensä ilmeet ja liikkeet — ei niinkään ajatuksia. Hänen ammattiaan ei kerrota, ei myöskään mitään täsmällistä heidän yhteisistä vuosistaan, joita oli kymmenen — vain joitakin välähdyksiä. Lopussa hän kuitenkin on päässyt miehestään irti. Hän miettii, mitä miehestä jäi?

            ” Keskeneräinen jousipyssy, niistämisen törähdys, ääni puhelimessa, satunnainen leuan liikahdus. Niin vähän, tuskin mitään. Muistini on täynnä kuvia, joista hän puuttuu. Tuli päivä, jona kävelin kahvilassa hänen ohitseen enkä tunnistanut.”

            Kirja on proosarunoa, paikoin puhdasta runoa. Se on nopealukuinen. Luin kirjan päivässä. On erikoista, että sivunumeroita ei ole lainkaan. Rinnakkaistarina Kolumbuksesta on täsmällisempää kerrontaa. Se tuntuu kuitenkin kovin etäiseltä verrattuna Lili Laalaan elämään ja minäkertojan tunteisiin. Elämäkertamaista tekstiä on sopivan kevyesti. Siinä on lyhyet luvut Lilin veljien syntymästä, Lilin koulumuistosta, toukkamuistosta, Lilin äidistä, Lilin hameesta ym.

            Romaani on muodonmuutostarina. Siinä kerrotaan hyönteisen kehityksestä: muna, toukka, nahkojen luominen, kotelo ja aikuinen. Toukka on täysin erilainen kuin aikuinen. Kotelosta kuoriutuva siivekäs yksilö on täysin uudenlainen. Romaanissa riittää, että vain minä kertoo tuntemuksistaan. Lili Laalaa jää arvoitukseksi. Emme saa tietää, miltä hänestä tuntuu. — Se olisi romaanin toinen osa. Ehkä joku mieskirjailija kirjoittaa seuraavaksi, miltä tuntuu, kun vaimo muuttuu mieheksi.

                                                                             Katri Karasma

Juhlavuoteen sopiva teos

Jyrki Korpua: Lajivirren laulamaa. Kalevala ja kirjallisuus. Avain 2017.

Kalevalasta — Suomen ja Karjalan kansalliseepoksesta — on ilmestynyt ajantasainen uusi tietokirja. Siinä selvitetään eepoksen syntyhistoria, aatteellinen tausta, sen tarina, arkkityypit, Kalevala kansallisessa ja kansainvälisessä kirjallisuudessa ym. Muiden maiden eepokset ovat tiiviinä luettelona. Niistä esitetään pääkohdat.

            Tutkijoiden Kalevala on yllättävän lyhyt luku. Kalevala-tutkimuksia olisi ollut runsaasti. Niistä pitäisi varmaan tehdä oma kirja. Kiista kansanrunouden ja kirjallisuuden tutkijoiden välillä tulee selkeästi esiin: ”Kansanrunoudentutkijat eivät halua tutkia Kalevalaa sen omista edellytyksistä ja Lönnrotin poetiikasta käsin, eivätkä kirjallisuudentutkijat näytä pääsevän yli Kaukosen Kalevalalle kehittelemästä lähes pyhästä tasosta.” Kalevalan käännöksistä olisi voinut olla oma luku.

            Kirjassa painottuu kirjallisuustutkimus, folkloristiikan tutkimuksesta puuttuu esim. Niina Hämäläisen väitöskirja vuodelta 2012 ja hänen kirjoituksensa. Eri juhlavuosien vietosta olisi myös voinut koota oman luvun.

            Kalevalan juoni on sisällytetty viiteen lukuun, henkilöt kahteen. Kiinnostava on luku Kalevalan kielestä, jossa mainitaan ”kevät keikkuen tulevi”, ”ei kuuna kullan valkeana”, ”soitellen sotaan”, ”sanainen arkku” ym. Lönnrotin uudissanoiksi on havaittu  ongelma, viesti, aallokko, seos ja tiehyt (alk. ’pieni tie’). Kalevalasta on tullut ele-, alta- ja ahta-johtimisia verbejä (haastatella, helskytellä, huolitella, jolkutella; nostaltaa, painaltaa; astahtaa, lipsahtaa, tyrskähtää). Kalevala toi yleiskieleen deminutiiveja –(i)nen ja –ut/-yt-johtimet, esim. puolukkainen, reponen, immyt, päivyt.

            Kalevalan vaikutuksesta nimistöön on havaintona, että vasta 1800-luvun lopulla Kansanvalistusseuran kalenteriin tuli uusien nimien luettelo, jossa oli kalevalaisia nimiä Ilmari, Kyllikki ja Väinö, 1890-luvulla kalenteriin tuli Aino ja 1908 kalevalaiset nimet Ahti, Annikki, Jouko, Kauko, Kimmo, Marjatta, Sampo, Seppo, Tapio, Tuulikki ym. Naisten nimistä suosituimmat ovat nykyisin Marjatta, Annikki, Aino, Tuulikki, Kyllikki ja Tellervo, miesten nimistä Antero, Tapio, Ilmari, Kalervo, Väinö, Jouko, Kauko ja Ahti.

            Kalevalan vaikutuksesta kirjallisuuteen on laaja katsaus, sillä mukaan on otettu myös sarjakuvat ja musiikki. Kirjallisuutta olisi voinut ryhmitellä alaotsikkoihin, jolloin ainakin lastenkirjallisuuden olisi voinut erottaa omaksi luetteloksi. Siitä huomasin vain yhden puutteen. Ilkka Auerin ja Antti J. Jokisen Nicholas North –sarjaa (Otava 2013-14) ei mainita tekstissä eikä lähdeluettelossa. Ne ovat kuitenkin hyvin onnistuneita Kalevala-muunnelmia.

            Kalevala on yleensä mainittu opetussuunnitelmissa, se oli pitkään niissä ainoana mainittu teos, vuoden 2014 opetussuunnitelmasta se on kuitenkin poistettu. Kirjassa olisi voinut olla luku Kalevalasta koulussa. Kalevalan tulevaisuus nähdään ruusuiseksi.

 

                                                Katri Karasma

Kiehtova muinaisuus

Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen & Anna Wessman. 2015. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus. 619 s.

Kirja tarjoaa yleiskatsauksia ja spesifimpää tietoa nykytutkimuksesta. Se haluaa ylittää entisiä raja-aitoja ja mennä puhtaan arkeologian ulkopuolelle. Tällainen teos on tervetullut, vaikka esim. kielitieteen osalta esitykset ovat varsin varovaisia. Ristiriitaista tietoa ei ole tuotu esiin — siihen on tosin saatettu viitata. Perustelut kielellisille ilmiöille on jätetty pois. Asiaa on toki riittämiin omalta alalta.

Johdannossa kerrotaan arkeologian luonteesta ja tutkimuskohteista. Sen kolme peruspiirrettä ovat ajoittaminen, paikkatieto ja konteksti. Jokainen esine ja ilmiö halutaan ajoittaa ja paikantaa mahdollisimman tarkasti. Arkeologia tarjoaa raamit aikakausille.

Kirjan aikakausina ovat mesoliittinen (8850-5200 eaa.) ja neoliittinen (5200-1900/1700 eaa.) kivikausi, pronssi- ja varhaismetallikausi (1700 eaa.-500 eaa.) sekä rautakausi (500 eaa.-1300 jaa.). Keskiajan historiallisista vaiheista esitellään mm. sitä, miten ”Suomi” eli Itämaa vakiintuu osaksi Ruotsia ja läntistä kulttuuripiiriä, unioniaikaa (1397-1523) ja kristinuskon leviämistä, jossa painottuu kristillinen hautaustraditio. Historiallinen aika jäsentyy sen jälkeen kansatieteelle ominaisiin aiheisiin: talous ja elinkeinot, asuinpaikat ja asumukset, rakennukset ja rakennustekniikat, kaupankäynti ja kontaktit sekä esineellinen kulttuuri (jalometallit, pronssi, tina, rauta, luuesineet, puu, nahka, tekstiilit, keramiikka ja lasi).

Kirjassa hyödynnetään muita tieteitä, esihistoriaa tutkivat myös geologia, paleontologia, meteorologia, kielitiede ja antropologia. Näiden ja oman alan tutkimuksen kautta halutaan saada selville se, millaiset olot maapallolla ovat vallinneet eri aikoina.

Tiukka erottelu luonnontieteisiin ja ihmistieteisiin kumotaan. Luonnontieteiden ajoitusmenetelmät kasveista, eläimistä, mineraaleista sekä ympäristön ja ilmaston muutoksista kiinnostavat myös arkeologeja.

Kirjassa tarjotaan laaja näkemys arkeologiasta. Esihistoriaa on pidetty arkeologian tutkimusalueena, historiallinen aika sen sijaan on kuulunut historioitsijalle. Tämän raja-aidan kirja on halunnut kumota, ja niinpä se käsittelee myös rautakauden jälkeistä Suomea.

Kirjassa on hyviä karttoja esineiden ja kulttuurien leviämisalueista. Erityisen havainnollinen on Seima-ilmiö. Seima-kirveitä levisi 1800-1500-luvuilla eaa. Volgan ja sen suurimman sivujoen Kaman alueelta laajalle Fennoskandiaan. Ne liikkuivat kauppiaiden, sotureiden tai uusien metalliraaka-ainealueiden etsijöiden mukana. Sitä on selitetty Keski-Volgan alueen väestöpaineella. Suomen harvaan asuttuja alueita saatettiin asuttaa kauempaa. Seima-kirveet tulivat valmiina tuotteina. Suomessa opittiin vasta myöhemmin sulattamaan metallia.

Petri Halisen kirjoittama suomalaisten kielihistoria on varovainen ja hyvin yleisluontoinen. Kielten jaottelu noudattaa aiempia malleja. Rohkea veto on sen sijaan esitys, että ennen itämerensuomalaisia ja saamelaiskieltä täällä olisi puhuttu sellaisia kieliä, joista on jäänyt jäljelle vain substraatteja (yksittäisiä sanoja ja paikannimiä). Kielenvaihtoja olisi tapahtunut vuosituhansien kuluessa useita. Itämerensuomen ja saamen kantakieli levisi Itämeren piiriin vasta noin 1900 eaa. (todisteena on Seima-ilmiö). Nyky-Suomen alueella kantasaamea ja kantasuomea puhuttiin 2000 vuotta sitten. Suomen kieli kehittyi vasta rautakaudella.

Suomen asuttamisesta on havaintona, että rannikon pronssikautisesta väestöstä osa on tullut Skandinaviasta. Itä- ja länsisuomalaisten geneettinen etäisyys on suurempi kuin länsisuomalaisten ja ruotsalaisten.

Vaikka keskiajan alkaminen Suomessa ajoitetaan ensimmäiseen ristiretkeen n. 1155, se kyseenalaistetaan kirjassa, samoin kuningas Eerikin ja piispa Henrikin olemassaolo historiallisina henkilöinä. Vähiä aikalaistietoja täydentää myöhemmin kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin legendat sekä Eerikinkronikka (vanhin ruotsiksi kirjoitettu kirjallinen teos). Tässä on kuitenkin legendat, jotka parhaiten muistetaan historiankirjoista. Ensimmäinen ristiretki olisi ollut ruotsalaisen kuninkaan ledung-retki (sana olisi pitänyt selittää paremmin), jossa kuningas oli koonnut laivaston avovesikauden sotatoimia varten.

Rautakaudella ilmenneestä kansainvaelluksesta (375/400-550/575) on tekstiä kymmenen sivua. Siitä nykyistä maahanmuuttoa ajatellen olisi lukija odottanut enemmän selvitystä.

 

                                                              Katri Karasma

 Onnen tavoittelijoita

images.jpg

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa. WSOY 2015.

Johanna Venho kuvaa naisia, jotka ovat saaneet kyllikseen avioliitosta tai jotka eivät jaksa enää aloittaa uutta suhdetta. Ainoa pysyvä suhde on naapurin Srkalla ja Erkillä, tosin se päättyy Sirkan kuolemaan. Kertoja osoittaa, että pysyvää onnea ei ole.

Kaarina Marraksen aviomies Rami kuolee auto-onnettomuudessa. Heillä on poika Otto, psykologi, joka kirjoittaa kirjaa onnellisuudesta.

Kaarinan ja Oton välit ovat lämpimät, samoin Oton ja hänen poikansa Valon. Oton vaimo Eloisa on sen sijaan erikoinen. Hän ilmoittaa Otolle, että hänen rakkautensa on loppu. Hän muuttaa Tampereelle. Valo on välillä hänen luonaan. Epäselväksi jää, miksi Eloisa lähtee hyvästä perheestään ja jättää murrosikäisen poikansa isän hoidettavaksi.

Kaarina lopettaa uuden miessuhteensa. Hänelle tulee pakkomielle kauneusleikkaukseen menosta. Hän tarkkailee ulkonäköään ja ryppyjään sairaalloisesti. Kirja jää epämääräisesti kesken — kuten oikeakin elämä. Kaarina on menossa kauneusleikkaukseen. Otolla on uusi suhde Joannan kanssa.

Kirjs on rauhallista kerrontaa. Suuria intohimoja henkilöillä ei ole. Heidän havaintojaan ja ajatuksiaan kerrotaan sujuvasti ja monipolvisesti. Onnellisuuskirjan etenemisestä on kiinnostavia aforismeja. Lopussa on hyvä dialogi Oton ja Valon välillä.

Otto selostaa Valolle onnellisuusteorioita:

Freud 1930: Onnen tunne tulee vain nautinnosta ja kestää hetken, tulee kärsimys ja peittoaa sen. Kärsimys tulee omasta ruumiista, ulkoisesta maailmasta ja suhtesta muihin ihmisiin.

Russel 1930: Kuka tahansa saattoi saavuttaa kestävän onnen. Ihmisen täytyy luoda itse onnensa. Perustaso on useimpien mahdollista saavuttaa, kun on fyysisesti kunnossa, on ihmissuhteita ja jotain päämääriä, jotka saavutetaan. Onnellisin on tiedemies, joka voi käyttää kykyjään ja älyään hyödyttämään muita ihmisiä.

                       Katri Karasma

tuulaleinonen.8cm.jpg

Tuula Leinonen

Animaatioiden historia Suomessa

Leinonen, Tuula. 2014. 100 vuotta suomalaista animaatiota. Aalto ARTS-books.

Animaatio on oma taidelajinsa. Se on kuvien välisten välitilojen manipuloimisen taidetta. Sana animaatio pohjautuu latinan sanaan animus eli henki. Se perustuu liikkuviin kuviin. Liike saadaan aikaan erilaisia teknisiä menetelmiä käyttäen.

                      Tekniikat voidaan jakaa kaksi- ja kolmiulotteisiin tekniikoihin. Kaksiulotteisiin kuuluvat piirros- ja pala-animaatio. Kolmiulotteisia ovat nukke-, vaha-, esine- ja 3D-tietokoneanimaatio.

                      Varhaisimmat animaatiot 1800-luvulla teki ranskalainen Charles-Emile Reynaud ja 1900-luvun alussa amerikkalainen James Stuart Blackton. Näiden ja muutaman muun pioneerin esittelyn jälkeen kirjassa kerrotaan yksittäisten animaattoreiden historiikkejä. Henkilöhistoriikkeja on satoja. Sata vuotta jaetaan 10 osaan, jotka ovat  varhaisvaiheet, mainospaloja studiolta, eri lajien ja tekniikoiden esiintymät. Elokuva- ja televisiokasvatuksen keskus ETKK on tuottanut Animaation alkeet, Martti Jännes interaktiivisen opetusvideon, mitä voidaan suositella aiheesta kiinnostuneille.

                      Pala-animaatio eli kollaasi- tai leikeanimaatiossa hahmot muodostuvat liikuteltavista palasista. Ne on leikattu paperista, pahvista tai valokuvista ym. Tunnettu hahmo on esim. Heikki Prepulan Kössi-kenguru, jota on esitetty YLEn TV2:ssa useita vuosikymmeniä.  Nukke- ja vaha-animaatioista muistetaan varmaan Irja Raninin Heikkopeikko vuosilta 1975-77 TV1:stä. Televisio, mainokset ja lastenohjelmat edistivät animaatioita.

                      Kirjassa on kerrottu tarkkaan myös muumi-elokuvista. Japanilaiset, venhäläiset ja puolalaiset tekivät muumeista animaatiosaroja ja elokuvia. Puolalaisesta sarjasta muokattiin suomalaisvoimin kokoillan elokuvat Muumi ja vaarallinen juhannus 2008 ja Muumi ja punainen pyrstötähti 2010. Niitä esitettiin 50 maassa. Mittavin sarja oli Muumilaakson tarinoita (1990-92). Se koostuu kahdesta animesarjasta, joita ovat Muumi-kirjat ja sarjakuvat. Tove Jansson myönsi Dennis Livsonille luvan 1988, hän ja Lars hyväksyivät piirrokset 1989. Sen sijaan 1970-luvulla tehtyjä japanilaisia animaatiosarjoja ja elokuvia Tove Jansson ei hyväksynyt. Kumpaakaan piirrossarjaa ei ole esitetty Suomessa.

                      Kirja on paitsi perusteellinen myös taideteos. Taitto on loistelias. Kuvia on runsaasti kuten tämmöisessä esityksessä on syytäkin olla. Hakemistot ovat runsaat ja perusteelliset.

                                                      Katri Karasma

elokuvakasv.jpg

Elokuvasta voi oppia paljon

Kovanen, Marjo & työryhmä: Elokuvakasvatuksen opas. Nemo 2013, 159 s.

Kirjan tavoitteena on antaa opettajille elokuvalukutaidon perustiedot. Elokuvan rikkaus taidelajina ja sen valtava pedagoginen potentiaali kannattaa hyödyntää koulussa. ”Elokuvalukutaito sisältää kyvyn eritellä ja ymmärtää sekä elokuvan muotoa ja rakennetta että sisältöjä ja teemoja.” Kasvatuksellisen sanoman lisäksi elokuva viihdyttää ja tuottaa tunne-elämyksiä. Oppilaat ovat kehuneet koulupäivää kivaksi, kun koulussa on voitu katsoa hyvä elokuva.

Hyvä lastenelokuva on selkeä. Se toimii vahvan itsetunnon ja minäkuvan rakentumisen välineenä. Siitä löytyy myönteisiä kasvuaineksia. Semmoinen on esim. Nukkumatti — seikkailu unimaassa (2010), jossa päähenkilö voittaa painajaisensa. Elokuva voi toimia ryhmäytymisen ja ryhmätyötaitojen välineenä. Lilja 4-ever (2002) lopetti maahanmuuttajataustaisten syrjinnän.

Kirjassa on monipuolista tietoa elokuvan järjestämiseksi koulussa tai koululaisnäytännön järjestämisestä elokuvateatterissa. Kirjallisuuselokuvista olisi voinut olla enemmän. Niistä olisi voinut olla luettelo ja tietoa niiden saatavuudesta. Pätkä elokuvasta olisi tervetullut kirjallisuustunnille.

Valtakunnalinen opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama Koulukino — Skolbio ry on opettajalle monipuolinen apu. Sen verkkosivuilla (www.koulukino.fi) kannttaa käydä tutustumassa.

Katri Karasma

Puutteellinen käsikirja

Ahvenjärvi, Kaisa &  Kirstinä, Leena 2013.  Kirjallisuuden opetuksen käsikirja. Tietolipas 239.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 234 s.

Kirja ei ole kovinkaan kunnianhimoinen yritys. Se on kooste tekijän vanhoista luennoista, joita ei ole paljoakaan päivitetty. Tai aika on loppunut kesken. Korjaan pahimpia virheitä.

Teos on jatkoa Ritva Haavikon kirjalle  Kirjallisuuden tulkinta ja opetus (SKS 1978). Tätä kirjaa ei ole kuitenkaan mainittu siinä asussa kuin se ilmestyi  parantelujensa jälkeen eli ilmestyessään Tietolipas-sarjassa. Sen sijaan siitä kerrotaan, että se oli ilmestynyt  Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja –versiona 1971 (mutta sivulla 173 on vuosiluku 1972). Lähdeviitteet puuttuvat usein kuten myös perusteellinen lähdeluettelo, jonka puuttuminen on paha virhe, jos omaa teosta pidetään jonkinlaisena käsikirjana. Käsikirjassa pitäisi olla perusteellinen luettelo lähdeteoksista ja muista alan teoksista. Monet keskeiset tutkimukset loistavat nyt poissaolollaan. Kirjassa ei ole edes ulkomaisia alan perusteoksia, kotimaisista puhumattakaan. Suomessakin vierailleen kansainvälisesti tunnetuimman kirjallisuuden lukemista selittävän Judith A. Langerin näkymöintiteoria (envisioning literature) puuttuu kokonaan.

Kirjallisuustieteilijän pitäisi pysyä omalla tutkimussarallaan. Kyllä hänelle riittää sieltä tutkimusaiheita. Nyt hän on mennyt puhumaan opetuksesta, joka kuuluu aivan toisen tieteen, nimittäin äidinkielen opetustieteen tutkimusalaan. Äidinkielen opetustieteestä tekijät vaikenevat. He eivät ole lainkaan tutustuneet sen tutkimuksiin.
Niitä ei ole siis esitelty eikä edes mainittu. Äidinkielen Opetustieteen Seuran kotisivulta tutkimuksesta olisi saanut nopeasti tietoja, mutta siitä tekijät vaikenevat visusti. Minulla on siis syytä olla huolestunut ja suorastaan vihastunut tavasta, millä kentän asioista kerrotaan julkisuudessa.

Vietämme oppiaineemme, äidinkielen, 170-vuotisjuhlavuotta, mutta ”käsikirjassa” luvussa Kirjallisuuden opetuksen historia Suomessa esitetään virheellisesti, että suomen kieli virallistettiin oppiaineeksi 1873 (Ahvenjärvi & Kirstinä s. 32). Oppiaineeksi tulo tapahtui vuoden 1843 Gymnaasi- ja koulujärjestyksessä sekä opetuskieleksi tulo vuonna 1856. Haminan ja Viipurin poikakouluissa oppiaineeksi tulo oli tapahtunut jo 1841.

Tekijät puhuvat pedagogiasta. Siinä on termi, josta heidät erottaa opetuksen tutkijoista. He eivät myöskään määrittele peruskäsitteitä. Tekijöiden pitäisi selvittää, mitä he tarkoittavat kirjallisuuden opetuksen menetelmällä ja mitä alakäsitteitä tai rinnakkaistermejä siihen kuuluu (tarkastelutapa, käsittelytapa, työtapa) ja mikä taas on kirjallisuustieteellinen tutkimussuunta. Kirjallisuuden opetuksen menetelmien tutkimuksen esittely ja arviointi puuttuu kirjasta kokonaan. Lukijalle tarjotaan hajanaisia harppauksia ja havaintoja eri ajoilta. Alan keskeiset tutkimukset, esim.

               Bommarco, Birgitta. 2006. Texter i dialog. En studie i gymnasieelevers                                 litteraturläsning.
                Molloy, Gunilla. 2008. Reflekterande läsning och skrivning. Studentlitteratur.
puuttuvat. Draamaa suositellaan, mutta mitään tutkimuksia, joissa draaman hyöty on osoitettu, ei tuoda esiin. Erityisen harmistunut voin olla siitä, että Riikka Riihimäen, Mari-Annika Hakalan, Sirkku Ikosen ja Leena Jalavan sekä Jaana Arvosen ym. tutkimukset, joissa draamaa on käytetty, ei tuoda esille eikä edes mainita lopun kirjallisuuden luetteloissa. Samoin kaanonkirjani (Sarmavuori: Opi ja ohjaa lukemista, Avain 2012) jätetään mainitsematta.
Käsittelemättä jää ikävä seurannaisvaikutus, minkä oppiaineen nimeen lisätty kirjallisuus 1998 tuotti. Se johti siihen, että koska erikoistumisaineet lopetettiin, alettiin vaatia 35 opintoviikon, myöhemmin 60 opintopisteen suorituksia sivuaineesta, äidinkielessä ne piti olla sekä suomen kielestä että kirjallisuudesta eli 60 + 60.  Äidinkieli putosi jokseenkin kokonaan pois ainakin Turun yliopistossa. Sitä saattoi yksi tai kaksi luokanopettajaa ottaa joka toinen vuosi mutta ei useampi. Mitkään  opettajankoulutuslaitoksen  valinnaiset kurssit, vaikka ne olisivat olleet kuinka hyödyllisiä luokanopettajalle, eivät kelvanneet kirjallisuuden oppiaineen edustajille. Kirjan tekijöiden olisi ollut hyvä pohtia enemmän sitä, mitä ja millaista kirjallisuutta luokanopettaja vs aineenopettaja tarvitsee. Millaisen pohjan luokanopettaja luo aineenopettajan työlle?
Kirjan esimerkki luento-opetuksesta ihmetyttää. Lähdeteoksia ei mainita. Mistä ovat peräisin tiedot siitä, mitkä kirjat eivät kelvanneet Heinrich Hoffmannille? Luennolla pitäisi esittää alan tutkimusta. Nyt Markus Brummer-Korvenkontion historiikki (WSOY 1991) on jäänyt kokonaan pois. Siinä olisi ollut Jörö-Jukan synty, käsikirjoitusten vaiheet,  käännökset ja erityisesti sen eri käännökset suomeksi, sen esikuvat, tulkinnat, tekijätiedot ja jälkikasvu. Näin merkittävä perustutkimus pitäisi toki tuoda esiin ainakin mainintana luennolla.
Kirjassa on toiseksi viimeisenä luku Kirjallisuus ylioppilastutkinnossa. Se keskittyy täysin nykykokeeseen eikä ota esiin lainkaan kysymystä, miten kirjallisuuden lukeminen, osaaminen ja harrastamnen pitäisi ottaa huomioon ja miten sen pitäisi näkyä päättökokeessa. Miten sitä voidaan mitata? Miten sitä on mitattu ja pitäisi vastaisuudessa mitata? Mikä olisi kohtuullista oppiaineen muiden osa-alueiden osalta? Kokeen kehittäminen jää kokonaan pois.

Kirjasta täytyisi pikimmiten ottaa uusi painos ja korjata nyt havaitut lukuisat puutteellisuudet.   

Katri Karasma

Kirjallisuus menettää merkitystä Ruotsin kouluissa

Peter Degerman. 2012. ”Litteraturen, det är vad man undervisar om” Det svenska litteraturdidaktiska fältet i förvandling. Åbo Akademi University Press.

Mikä on kaunokirjallisen tekstin merkitys ja tarkoitus? Mikä on kaunokirjallinen teksti? Mitä yhteiskunnallisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa kaunokirjallisuuteen ja sen tutkimukseen. Näihin Peter Degerman etsii vastauksia. Hänen väikkärinsä on tieteenteorettinen ja tieteenhistoriallinen. Hän liikkuu eri tieteenalojen rajavyöhykkeellä, tosin painopiste on kirjallisuustieteessä.

            Rajapintojen valintaan on johtanut se, että hän oli alkanut tutkimuksensa 2007 ainedidaktisesti orientoituneessa tutkimusryhmässä, jossa oli kaksi matematiikan tutkijaa ja neljä yleisen kasvatustieteen tutkijaa. Peterillä oli aiheena kirjallisuus, sillä hän oli tehnyt siitä gradunsa (Katarina Frostensonin runous). Hän oli myös ehtinyt opettaa kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista.  Tohtorikoulutettavien parissa hän tuli tietoiseksi niistä jännitteistä, joita oli opettajankoulutuksessa ja koulutustieteessä. Hän oli jo 1990-luvulla kiinnostunut kirjallisuuden merkityksestä koulussa ja yhteiskunnassa. Hän oli ruotsin kielen lukionopettajana.

            Hän suhtautui kriittisesti uuteen aineeseen ”ainedidaktiikka”. Kukaan ei pystynyt osoittamaan, miten se erosi pedagogiikasta. Selväksi tuli kuitenkin, että didaktiikka oli alisteista pedagogiikalle. Keski-Ruotsin yliopistossa (Ruotsin uusin yliopisto) opettajankoulutukseen tuli muutoksia jo kolmen vuoden kuluttua. Hänen ohjaajansa Claes Ahlund muutti Keski-Ruotsin yliopistosta Åbo Akademin kirjallisuuden professoriksi. Peter otettiin syksystä 2010 tutkijaopiskelijaksi Turkuun. Niinpä hänen tutkimuskohteensa ”ämnesdidaktik med inriktning mot litteraturvetenskap” vaihtui kohteeksi ”litteraturvetenskap med inriktning mot ämnesdidaktik”.

            Peter haluaa tutkia tiedettä, joka on kiinnostunut kaunokirjallisesta tekstistä pedagogisessa tilanteessa. Sitä tiedettä voi hänen mielestään kutsua kirjallisuuspedagogiikaksi tai kirjallisuusdidaktiikaksi ja sanoa sen kuuluvan suurempaan kirjallisuustieteelliseen tutkimusalueeseen. Kyseessä on tutkimus, joka on kiinnostunut koulun ainesisällöistä. Alue on saanut myöhemmin nimen utbildningsvetenskap (koulutus- tai opetustiede).

Oppiaineiden nimikkeiden kehityksestä kirjassa on järkyttävä tieto:

Ruotsissa oli käytössä oppiaine litteraturhistoria med poetik.

Se vaihtoi nimeä 1968-70 vasta uudessa Uumajan yliopistossa. Kyseessä ei kyllä ollut sisällöllisesti suurempaa muutosta. Fredrik Böök oli käyttänyt käsitettä Svenska studier i litteraturvetenskap jo 1913. Hän oli saanut vaikutteita Saksan käsitteestä Wissenschaft.

Nyt: Kirjallisuusaineen kehitystä voidaan kuvata siirtymänä historioinnista tekstualisointiin ja kontekstualisointiin (Claes Ahlundin näkemys).

            Degerman käyttää teoreettisena käsitteistönään Michel Foucaultin teoksen Vetandets arkeologi (2002) termejä. Alkuperäinen teos oli L´archéologie du savoir (1969). Se on suomennettu nimellä Tiedon arkeologia (2005).

Käsitteet

a)     Savoir ja connaissance. Tieto ja tietämys. Tieto (savoir) viittaa epävirallisiin, laajoihin diskursiivisiin olosuhteisiin, jotka ovat tietämyksen perustana. Tietämys (connaissance) viittaa muodolliseen, akateemiseen tietoon.

b)    Epistéme vastaa käsitettä paradigmamuutos. Se on tieteensisäinen muutos joko yksittäisellä tutkimusalueella, yksittäisessä tutkimusryhmässä tai suuremmassa epistemologisessa diskurssissa. Epistemellä tarkoitetaan ”kaikkia niitä suhteita, jotka voivat tietyllä aikakaudella yhdistää epistemologisten hahmojen, tieteiden ja mahdollisesti formaalisten järjestelmien synnyttämiseen kykenevät diskursiiviset käytännöt - - sillä tarkoitetaan yksiin osuvien, toisilleen alisteisten tai ajassa siirtyvien kynnysten jakautumista” (Foucault 2005, 248).

c)     Kenttä ja diskursiivinen muotoutuminen

Peter Degerman etsii murtumia ja ristiriitaisuuksia. Hän seuraa debattikirjaa Svenskämnets kris 1975 ja Lundissa toiminutta ryhmää, Pedagogiska gruppen. Mitään järjestelmällistä tutkimusongelmien sarjaa ei väikkärissä ole. Niinpä niille ei voi myöskään esittää täsmällisiä vastauksia.

Tutkimuskohteena ovat seuraavat 2000-luvulla Ruotsissa ilmestyneet väitöskirjat:

Bergman, Lotta, Gymnasieskolans svenskämnen. En studie av svenskundervisningen i fyra gymnasieklasser, diss., Lund: Lunds universitet, 2007.

Bergöö, Kerstin, Vilket svenskämne?    Grundskolans   svenskämnen    i           ett lärarutbildningsperspektiv, diss., Malmö: Malmö högskola, 2005.

Bommarco, Birgitta, Texter i dialog. En studie i gymnasieelevers litteraturläsning, diss., Malmö: Malmö högskola, 2006.

Ewald, Annette, Läskulturer. Lärare och litteraturläsning i grundskolans mellanår, diss.,

Malmö: Malmö högskola, 2007.

Lundström, Stefan, Textens väg. Om förutsättningar för texturval i gymnasieskolans svenskundervisning, diss., Umeå: Umeå universitet, 2007.

Mehrstam, Christian, puuttuu lähdeluettelosta

Molloy, Gunilla, Läraren, Litteraturen, Eleven. En studie om läsning av skönlitteratur på

högstadiet, diss., Stockholm: Lärarhögskolan i Stockholm, 2002.

Mossberg Schüllerqvist, Ingrid, Läsa texten eller ”verkligheten”. Tolkningsgemenskaper på en litteraturdidaktisk bro, diss., Stockholm: Stockholms universitet, 2008.

Olin-Scheller, Christina, Mellan Dante och Big Brother: en studie om gymnasieelevers textvärldar, diss., Karlstad: Karlstads universitet 2006.

Schmidl, Helen, puuttuu lähdeluettelosta

Ulfgard, Maria, För att bli kvinna – och av lust. En studie i tonårsflickors läsning, diss., Stockholm: B. Wahlström, 2002.

Ullström, Sten-Olof, Likt och olikt. Strindbergsbildens förvandlingar i gymnasiet, diss., Stockholm/Stehag: Brutus Östlings Boförlag Symposion, 2002.

Årheim, Annette, puuttuu lähdeluettelosta

Lisäksi hän ottaa mukaan muita tekstejä, tutkimusraportteja, debattikirjoituksia, artikkeleita ja arvosteluja, varsinkin aikakauskirjoista Tidskrift för litteraturvetenskap ja Samlaren.

            Suomen oloista Degerman tuntee vain Mikael Uljensin teoksia. Niistä hän nostaa esille, että Uljens on 1997 maininnut käsitteen undervisningsvetenskap. Bo Carpelanin väitöskirja on Dergermanille myös tuttu. Tosin se puuttuu lähdeluettelosta.

Väitöskirja väitöskirjoista on hyvä idea. Sitä tarvittaisiin myös Suomen väikkäreistä.

                                                             Katri Karasma

nimeton-1.psd

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Laaksonen, Salla-Maaria, Matikainen, Janne & Tikka, Minttu (toim.) 2013. Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Vastapaino.

Kirja esittelee yhteiskuntatieteellisiä, humanistisia ja käyttäytymistieteellisiä menetelmiä. Suurin osa kansainvälisistä tutkimusartikkeleista 2000-2009 (59 %) on määrällisiä. Joitakin innovatiivisempia menetelmiä on käytetty. Tutkimus on jäänyt kuvailevaksi ja metodologisesti kevyeksi. Aineiston kerääminen ei olekaan aivan helppoa. Paljolti on käytetty perinteisiä menetelmiä, kyselyjä ja haastattelua.

Aika ja paikka järjestyvät uudella tavalla internetin käytössä verrattuna muihin medioihin. Digitaalinen tarkoittaa, että ”kaikki tieto on esitettävissä numeerisessa ja koneluettavassa muodossa”. Nykyisestä teknologian murroksesta käytetään käsitteitä web 2.0, digitaalinen media ja sosiaalinen media. Verkkoaikakauden suurimmat mediajätit ovat Google, Yahoo ja Facebook.

Verkko voi olla tutkimuksen lähde, kun tarkastellaan sitä kautta välittyviä ilmiöitä, tapahtumia tai vuorovaikutusta. Tutkittavina voivat olla blogikirjoitukset, verkkokeskustelut tai Facebookin tilapäivitykset. Verkko voi olla tutkimuksen kohde, jolloin voidaan selvittää verkon teknistä rakennetta, palvelua tai niiden kehitystä.

Kirjan tekijät toivovat uusien menetelmien käyttöä.

kansio.gif