Kolumni: AD-symposium

Onko ainedidaktiikassa ytyä?

 

Helsingissä vietettiin 24. kerran jälleen Ainedidaktiikan symposiumi 12.2.2010. Aineryhmiä oli seuloutunut 15 mitä ihmeellisimmin termein. Joukossa oli didaktiikkaa, pedagogiikkaa ja kasvatusta. Vain kahdella oli tiede-status. Poikkeuksellinen voimanponnistus taisi olla uuden yhdistyksen perustaminen. Onneksi siitä tiedettiin jo etukäteen, että sitä ei perustettaisi. Siitä vain keskusteltaisiin ja suunniteltaisiin sen perustamista ehkä ensi vuonna. Mitenkähän sen mielekkyyden kanssa mahtaisi olla? Käsitteellinen sekavuus lienee voimakkain virtaus.

            Ainedidaktista tutkimusta on tuotettu symposiumin järjestelmästä vuosittain laitosraportin verran. Yhteisjulkaisun aikaansaaminen on ollut työlästä. Niiden rivistö jossain Helsingin soveltavan kasvatustieteen laitoksen hyllystössä lienee mahtava. Mutta miten lienee sen kaikupohjan laita? Mahdetaanko julkaisuja lukea missään? Kukaan opettaja ei niistä ainakaan kuule kuin korkeintaan vuoden pedagogisten opintojensa yhteydessä ehkä vihjaistuna. Sitaatti-indeksiin julkaisut eivät ole yltäneet.

            Tilanne ei voi aikaansaada muuta kuin huolestuneisuutta ja ahdistusta. Kannattaako järjestäjien ylenpalttinen vaivannäkö, kun seurauksena on vain hyllyrivistö. Se ei nimittäin ole tuottanut todellisuudessa mitään konkreettista edistystä. Tutkinnonuudistukset ovat tulleet ja menneet. Hallinnollinen uudistus pyyhkäisi samoin sen ohi. Omassa yliopistossani oli seurauksena vain vähäisten tutkimustuntieni vähästä vähentäminen. Eli aineenopettajien ainekohtaisen seminaarin tunnit pudotettiin kymmenellä tunnilla. Valituksista ei laitoksen johto piitannut yhtikäs mitään.

            Pallo on siis hukassa. Kirurgilta on viety veitsi, ompelijalta neula ja kirjurilta kynä. Siihen on jatkuva ainedidaktikointi johtanut — ei sen pitemmälle. Professorilla ei edelleenkään ole oikeaa oppiainetta. Hän saattaa kyllä edustaa koulun oppiainetta. Mutta sehän on aivan eri asia. Siihen riittäneekin aputiede ja ainedidaktikointi. Käsitteellinen ristiriitaisuus johtuu paitsi oppiaineiden vaihtelevista nimityksistä, uusista esiin tilapäisesti tai pysyvämmin ilmaantuvista virtauksista (virtahepo olohuoneessa on alalla lisäksi vakava vitsaus). Otetaanpa ensin esiin peruskäsitteet!

            Peruskäsitteitämme ovat kasvatus — kasvatustiede (entinen kasvatusoppi eli pedagogiikka), opetus — opetustiede (tätä pitäisi edistää) ja opetusoppi eli didaktiikka. Näiden joukkoon halutaan sopeuttaa oppiaineet. Virtahepo olohuoneessa –ilmiö koskee kasvatustieteen muuttumista yksinomaiseksi oppiaineeksi monessa opettajankoulutuslaitoksessa. Siitä on tullut monopoli, joka estää muiden uusien tieteiden kehittymistä. Nehän olisivat juuri opetustieteitä. Siksi ilmenee kasvatus-lopun lisäämistä jopa koulussa opetettaviin aineisiin. Moneen yhteyteen se toki sopiikin. Niihin pitäisi lisätä kasvatustiede (jos ne eivät ymmärrä lisätä opetustiedettä, mikä olisi vielä kunniakkaampaa).

            Selvennyksen pitäisi lähteä jostain. Muuten olemme jatkuvasti tilanteessa, jossa harakka pyristeli pois tervatulta katolta. Kun nokka irtosi, pyrstö tarttui. Kun pyrstö irtosi, nokka tarttui. Ongelmaa voisi lähteä ratkomaan ottamalla käyttöön käsitteen yleinen kasvatustiede. Sen avulla olisi sallittua puhua muistakin kasvatus- ja opetustieteistä. Nyt kasvatus-lopun ottaneet aineet, liikuntakasvatus, käsityökasvatus, taidekasvatus ym. voisivat julistautua omiksi tieteikseen. Menisivätkö ne Suomen kasvatustieteellisen seuran alaisiksi sig-ryhmiksi vai miksi?

            Entä sitten Ainedidaktinen tutkimusseura? Voiko sillä olla mitään tulevaisuutta? Keskittyisikö se pelkästään edelleen vain tutkimuksen suoltamiseen? Vai voisiko sillä olla muuta tehtävää? Symposiumin ylläpito tietysti on yksi tehtävä. Mutta vaatiiko se yhdistystä? Varsinkin jos suurin osa aineista liittyisi Suomen kasvatustieteellisen seuran alaisuuteen. Vai voisiko uusi yhdistys olla kattojärjestö ja ottaa suojiinsa jo tieteellisiksi seuroiksi järjestäytyneet tahot sekä verkostot, joita monilla aineilla on? Uuden kattojärjestön pitäisi miettiä tarkoituksensa. Vaihtoehdot ja tehtävät ovat: 1) symposiumin järjestäminen, 2) symposiumjulkaisun toimittaminen, 3) oppiaineiden oman luonteen tunnustaminen ja niiden kehittäminen yliopistollisiksi oppiaineiksi (eli opetustieteiksi), 4) pseudotieteellinen oppiaineiden rajoja häivyttävä, niitä yhdistävä liikehdintä. Pidän tehtävää 4 huonona enkä kannata sitä.

            Eilisessä yhdistystä pohtivassa tilaisuudessa jäin ihmettelemään, että uuden yhdistyksen olemusta pohtimaan nimitettyyn työryhmään haluttiin Aalto-yliopiston edustaja. Mitä se kertonee joukoistamme? Kenen joukoissa mahdammekaan seistä? Kannattaako meidän sittenkään tehdä tutkimusta? Vastaukseksi ei voi esittää muuta kuin, että ainakaan tutkimusta vain  tutkimuksen vuoksi ei kannata ainakaan loputtomiin tehdä. Kyllä silläkin pitäisi olla päämäärä. Onko se apu- vai oikeaa tiedettä, virtauksia vai vihellyksiä? Peruskysymyksiä ja perustehtävää, oikeuksien puuttumista ja niiden poistamisen toimenpiteitä on yhdistyksen syytä pohtia, ennen kuin semmoinen kannattaa perustaa.

 

                                    Katri Sarmavuori

                                    Professori, Turun opettajankoulutuslaitoksen Turun yksikkö

 

Vuosi myöhemmin, kun Turussa oi ollut 14.2.2011 vastaava

Turhaakin kenties tapahtui. Mahtoiko uuden seuran perustaminen olla kovin hyödyllistä? Ainakin jos se tukahduttaa Äidinkielen Opetustieteen Seura ry:n ja estää Suomi toisena kielenä -opetustieteen seuran perustamisen, pseudotieteellinen Ainedidaktinen seura on haitallinen. Sen tarkoituspykälä oli huonosti laadittu.

Sääntöluonnoksen teksti:

Seuran tarkoituksena on edistää ainedidaktista tutkimusta, lisätä siihen kohdistuvaa harrastusta sekä osallistua kasvatuksesta ja kasvatustieteestä sekä opetuksesta ja oppimisesta ynnä tähän liittyvästä tutkimuksesta käytävään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tätä varten Seura tukee tämän alan tutkimusta harjoittavia laitoksia, opettajankoulutusta ja yksityisiä henkilöitä antamalla tutkimus- ja matka-apurahoja. Tutkimusseura edistää näiden toimijoiden välistä yhteistoimintaa, pitää yhteyttä alan kotimaisiin ja ulkomaisiin seuroihin ja laitoksiin, harjoittaa ja tukee julkaisuapurahoin tai vastaavilla tavoilla tutkimus, julkaisu- ja muuta toimintaa. Tutkimusseura antaa lausuntoja sekä järjestää Ainedidaktiikan tutkimuspäivät ja muita tilaisuuksia, joissa on tieteellisiä esitelmiä.

Jäsenistä mainitaan, että hallitus voi hyväksyä kannattavaksi jäseneksi oikeuskelpoisen yhteisön.

Uusi seura olisi saanut olla kattojärjestö, jonka jäsenjärjestöinä olisi koulussa opetettavien aineiden opetustieteiden seuroja. Nyt ainakin Äidinkielen Opetustieteen Seura ry. jää syrjään. Suomi toisena kielenä -opetustieteen seuran perustaminen ei edisty. Jokin kannattava oikeuskelpoinen yhteisö on tosi ilkeästi sanottu, se merkitsee enemmän torjumista kuin opetustieteiden tukemista. En voi hyväksyä uuden seuran tarkoituspykälää enkä jäsenistöluokittelua. /KS